Tutkimus tekee minusta paremman lääkärin

Tutkimuksesta selkeästi -blogissa lääketieteen tutkijat avaavat näkökulmia lääketieteellisen tutkimuksen merkitykseen ja tutkimustyön arkeen. Blogisarja on osa tutkitun tiedon teemavuotta. Sarjan avaa Marika Kangasniemi kirjoitus. 

”Ei mulla ainakaan oo tarvetta olla tohtori. Voin ihan hyvin olla ns. rivilääkäri.” Näin totesin keväällä 2013, ensimmäisenä opiskeluvuotenani lääketieteellisessä tiedekunnassa ennen tutkimusryhmien esittelypäivää. Olin vielä untuvikko pelkästään lääketieteen saati sitten tutkimuksen suhteen, vasta astumassa täysin uuteen maailmaan.

Kiinnostus tutkimustyöhön kuitenkin heräsi, kun aiheestaan hyvin innostunut gynekologikollega esitteli inspiroivasti naisten terveyttä ja erityisesti monirakkulaista munasarjaoireyhtymää (PCOS) koskevan projektinsa. Aloin pohtia, voisinko sittenkin vaihtaa kesätyöpaikan marketin kassalla johonkin alaan liittyvään. Siitä se sitten lähti: päädyin käytännössä vahingossa aloittamaan väitöskirjaprojektin, jonka aiheena oli aluksi lähinnä PCOS, mutta myöhemmin myös yhdistelmäehkäisyvalmisteet.

Harva lääkäriopintoihin hakeva kuitenkaan pääsykoevaiheessa ajattelee haluavansa tutkijaksi, vaan mielessä siintää potilaiden hoitaminen.

Lääkäreiden tutkimustyö eroaa monesti muiden alojen tutkimuksesta. Koska lääkäriopintoihin ei kuulu varsinaista lopputyötä, voimme aloittaa väitöskirjaan tähtäävän tutkimuksen jo perustutkinnon ohessa. Harva lääkäriopintoihin hakeva kuitenkaan pääsykoevaiheessa ajattelee haluavansa tutkijaksi, vaan mielessä siintää potilaiden hoitaminen. Tästäkin syystä täysipäiväiseksi tutkijaksi päätyy vain harva: useimmiten tutkimusta tehdään ”harrastusmielessä” muiden töiden ja opintojen ohella. Tutkimustyö on luovimista päivätyön, perhe-elämän, harrastusten ja vapaa-ajan välillä, mikä on monesti varsin raskastakin.

Täydellistä aikaa väitöskirjan aloittamiselle ja tekemiselle ei todennäköisesti ole koskaan. Jälkeenpäin ajateltuna opiskeluaikana olisi ollut aikaa yllin kyllin, vaikka silloin ei siltä tuntunutkaan. Nyt erikoistuvan lääkärin arjessa monesti työpäivien jälkeen olen niin väsynyt, ettei ole rahkeita aloittaa toista työpäivää virka-ajan jälkeen. Viikonloppuja kuluu tutkimuksen parissa, kun ystävät käyttävät aikaansa rennommissa merkeissä. Koska tutkimukselle on raivattava aikaa, erityisen tärkeää on oma motivaatio: tutkimusprojekti on koettava mielekkääksi ja merkitykselliseksi, jotta sen eteen jaksaa tehdä töitä. Hyvä ohjaaja ja tutkimusryhmän vertaistuki kantavat myös pitkälle.

Koska tutkimukselle on raivattava aikaa, erityisen tärkeää on oma motivaatio: tutkimusprojekti on koettava mielekkääksi ja merkitykselliseksi, jotta sen eteen jaksaa tehdä töitä.

Nyt, 8 vuotta myöhemmin, väitöskirjaprojektini on edelleen kesken. Kaduttaako että lähdin tekemään tutkimusta? Ei – kliininen lääketutkimus vie aikaa, mutta myös antaa paljon. Välillä väsyttää, deadlinet painavat päälle ja miljoona asiaa on tekemättä, mutta silti tunnen saaneeni projektilta enemmän kuin olen sille antanut.

Koen, että tutkimustyö tekee minusta paremman lääkärin. Kyseenalaistan enemmän toimintamalleja; haluan tietää, miksi asioita tehdään tietyllä tavalla. Ymmärrän myös paremmin tutkimuksia, jotka ovat hoitosuositusten takana. Esimerkiksi lääketutkimuksissa ennalta määritetty otoskoko vaikuttaa tutkimuksesta vedettäviin johtopäätöksiin, mutta sen puute on helppo piilottaa, jos lukija ei sitä osaa etsiä. Oman erikoisalani tutkimus tukee myös ammatillista osaamistani.

On tärkeää, että potilastyötä tekevät lääkärit voivat tehdä myös tutkimusta. Parhaimmillaan työssä nousee esiin kysymyksiä, joihin vastauksia etsimällä pystytään muuttamaan hoitokäytäntöjä entistä parempaan suuntaan. Omassa projektissamme olemme esimerkiksi saaneet selville, että luonnollista estrogeenia sisältävillä ehkäisypillereillä on suotuisampi vaikutus kehon matala-asteiseen tulehdukseen kuin synteettistä estrogeenia sisältävillä valmisteilla. Tulevaisuudessa tämän voisi huomioida, kun valitaan lääkitystä riskiryhmiin kuuluville potilaille.

Tutkimusvapaa potilastyön ohessa vaatii yleensä ulkopuolisen rahoituksen, kuten apurahan. Itsekin olen kiitollinen saamastani tutkija-apurahasta, jonka avulla voin täysipäiväisesti kirjoittamalla saattaa väitösprojektini loppuun. Potilastyön ohessa ei riitä voimavaroja enää luovaan työhön, jota tieteellisen tekstin tuottaminen on. Toisaalta, jos tutkimustuloksia ei ole kirjoitettu ja julkaistu, on se käytännössä sama kuin niitä ei olisi lainkaan.

Potilastyön ohessa ei riitä voimavaroja enää luovaan työhön, jota tieteellisen tekstin tuottaminen on. Toisaalta, jos tutkimustuloksia ei ole kirjoitettu ja julkaistu, on se käytännössä sama kuin niitä ei olisi lainkaan.

Entä sitten, kun väitöskirja on viimein valmis, väitöstilaisuus toivottavasti onnistuneesti ohi ja tohtorin titteli komeilee ansioluettelossa? Luultavasti en osaa lopettaa siihen. Vaikka en alun perin aktiivisesti suunnitellut alkavani tutkijaksi, edessäni sittemmin avautunut tutkimusmaailma ja sen mahdollisuudet ovat liian kiinnostavia jätettäväksi kokonaan.

Toivon, että mahdollisimman moni kollega edes kokeilisi tutkimuksen tekemistä: vähintäänkin julkaisujen ja niiden taustojen ymmärtäminen helpottuu kummasti, kun itse kompastelee samoissa karikoissa. Suosittelen kuitenkin pohtimaan rauhassa ennen aloittamista. Hyvä, innostunut ohjaaja on ensiarvoisen tärkeä ja auttaa myös niin sanottujen motivaatiokuoppien yli. Lisäksi järkevä ja realistisesti toteutettava projekti takaa sen, ettei kova työ mene hukkaan eikä homma rönsyile liikaa. Omassa tapauksessani löysin tutkimusperheen, olen oppinut jo nyt valtavasti enkä malta odottaa mitä tulevaisuus vielä tuo tullessaan!