Tutkijat kertovat | 11/11/2015

Akateemikon ura käynnistyi sattumalta ja perhesyistä

Sirpa Jalkanen toivoo, että nuoret lääkärit kiinnostuisivat tutkimuksesta - vain siten hoidot voivat kehittyä jatkossakin. Akateemikon mukaan tutkijan elämä on jännittävää ja koko ajan oppii uutta.

Aivan käsittämätöntä. Näin kuvailee tunnelmiaan akatemiaprofessori Sirpa Jalkanen, joka sai syyskuussa kuulla, että tasavallan presidentti myöntää hänelle akateemikon arvonimen. Vaikka Jalkanen on saanut aiemminkin merkittäviä palkintoja, kuten Duodecimin nuoren tutkijan palkinnon, Äyräpää-palkinnon ja Anders Jahre -palkinnon, tämä oli yllätys ylitse muiden.

– En olisi ikinä maailmassa osannut odottaa tällaista.

Olemme tuoreen akateemikon työhuoneessa Turun Biocityssä. Täältä katsottuna juhlallisuudet ja palkintohumu tuntuvat kaukaisilta asioilta. Vaatimattomat ulkoiset puitteet eivät paljasta millään tavoin, että täällä työskentelee kunnianarvoisa akateemikko. Huone on pieni ja kapea, täynnä kirjahyllyjä.

– Pidän yleensä ovea auki, ettei ilma lopu, Jalkanen kertoo.

Jalkanen ei silti valita: monet tutkijat työskentelevät samanlaisissa huoneissa kahdestaan. Akateemikolla on oma huone, koska hän pitää kehityskeskusteluita.

Piti keksiä jotain tekemistä

Vaatimattomista olosuhteista lähti aikoinaan liikkeelle myös tutkimus, jonka ansiosta Jalkasesta on tullut yksi kansainvälisesti tunnetuimpia tutkijoitamme. Urakehityksen taustalla on ollut ripaus sattumaa – ja perhesyitä.

Jalkasen mies oli jo seurusteluaikana varoittanut, että aikoo jossain vaiheessa lähteä tutkijaksi Yhdysvaltoihin. Sopiva hetki koitti vuonna 1983, kun mies sai töitä Standfordista. Jalkanen oli tuossa vaiheessa ehtinyt työskennellä useita vuosia lääkärinä ja päätynyt kliinisen mikrobiologian alalle. Kyseisen alan hän oli valinnut lähinnä siksi, että se tarkoitti päivätöitä ja melko hyvää ansiotasoa. Tämä oli ollut tarpeen, sillä perheessä oli kolme pientä lasta ja mies oli armeijassa.

Kun tieto muutosta Yhdysvaltoihin tuli, Jalkanen oli saanut työnsä ohessa syntyneen väitöskirjansa juuri valmiiksi, mutta meriitit tutkijana olivat vielä melko vaatimattomat. Jotain tekemistä piti kuitenkin keksiä. Jalkanen kyseli kaikkialta, mutta mikään kuuluisista Standfordin tutkimusryhmistä ei kiinnostunut palkkaamaan häntä. Lopulta eräänä iltana soitti nuori amerikkalainen professori, joka kertoi, että hänellä olisi tarjolla tutkimusrahoitusta puoleksi vuodeksi.

– Ajattelin, että tämä on parempi kuin ei mitään. Kun menin sinne, minua vastassa oli kolme vuotta vanhempi tyyppi rikkinäisessä t-paidassa ja sandaaleissa.

Uusi tutkimusala aukeni

Eugene Butcher oli juuri perustanut oman tutkimusryhmän Standfordissa eikä hän ollut vielä kuuluisa. Siksi hänen ryhmäänsä ei ollut hakijoita. Se oli win-win-tilanne. Butcher oli vastikään julkaissut entisen esimiehensä kanssa Nature-lehdessä ensimmäiset havaintonsa molekyylistä, joka välitti valkosolujen liikennettä. Löydös oli tehty hiiressä. Jalkasen tehtäväksi tuli etsiä vastaava molekyyli ihmisiltä.

– Olin ryhmän ensimmäinen tutkijatohtori. Laboratoriossa ei ollut tuolloin vielä juuri mitään. Kävimme lainaamassa, tai oikeastaan varastimme, suoloja eri laboratorioista kokeitamme varten, Jalkanen hymähtää.

Hyvin pian kävi ilmi, että tutkijoiden edessä avautui kokonaan uusi tutkimusala. Valkosolujen liikennettä välittävät molekyylit olivat ihmisellä erilaisia kuin hiirellä. Molekyylejä oli useita ja ne osallistuivat kaikkiin elimistön tulehdusreaktioihin, kuten reumaattiseen niveltulehdukseen. Jalkaselle syttyi palava innostus tutkimustyöhön. Kun he kolmen vuoden kuluttua muuttivat miehen työn vuoksi takaisin Suomeen, Jalkanen päätti perustaa oman tutkimusryhmän.

– Päätin, että minun pitää löytää ne molekyylit, jotka saavat aikaan reumaattisen tulehduksen – ja kehittää lääke, joka parantaa reuman. Jalkasen löytämät liikennemolekyylit mahdollistavat sen, että puolustusjärjestelmän valkosolut pääsevät kulkemaan elimistössä tarvittaviin paikkoihin. Valkosolujen tehtävänä on tuhota vieraat materiaalit ja tunkeutujat, kuten bakteerit ja virukset. Autoimmuunitaudissa, kuten reumassa, valkosolut luulevat kuitenkin elimistön omia solurakenteita vihollisiksi. Reumassa ne kertyvät niveliin tuhoamaan nivelkudosta.

Autoimmuunitaudeista syöpiin

Jalkanen löysi Suomeen palattuaan innokkaan tutkimuskumppanin syöpätutkimuksen pariin päätyneestä kollegastaan Heikki Joensuusta. Tutkijat palkkasivat yhdessä yhden laboratoriohoitajan ja ahersivat laboratoriossa. Ensimmäisten viidentoista vuoden ajan Jalkasen tutkimusryhmä kasvoi hitaasti, vailla isoja tutkimusrahoja. Ryhmä koostui pitkään lähinnä opiskelijoista ja kesätyöntekijöistä.

– Oppilaikseni on onnekseni osunut erittäin fiksuja ja iloisia nuoria ihmisiä.

Valkosolujen liikenteeseen ja tulehdussairauksiin liittyvien tutkimusten ohella Jalkasen kiinnostus kohdistui ajan myötä myös syöpiin. Joensuun kanssa he havaitsivat, että samat liikennemolekyylit sekaantuivat syövän leviämiseen.

– Havaitsimme, että niille imusolmukesyöpää sairastaville ihmisille, joiden verestä löytyi runsaasti tiettyjä valkosolujen liikemolekyylejä, kävi huonosti. Kyseiset molekyylit auttavat myös syöpäsoluja liikkumaan ja lähettämään etäispesäkkeitä elimistöön

Jalkanen kertoo, että parhaillaan on käynnissä iso tutkimusprojekti, jossa selvitetään imutievälitteistä syövän leviämistä. Prosessiin liittyy todennäköisesti myös muita molekyylejä, joita ei vielä tunneta hyvin.

– Ajattelisin, että tulevaisuudessa voisi olla yhdistelmähoito, jolla syövän leviäminen voitaisiin estää. Jonkinlainen estolääkitys, joka pysäyttäisi solujen liikenteen syöpäkasvaimessa.

Lääkkeitä jo näköpiirissä

Entäs se Jalkasen kaavailema reumalääke? Potilaskokeissa on jo kaksi Jalkasen löytämien molekyylien pohjalta kehitettyä lääkettä. Niitä tosin kaavaillaan reuman sijaan tiettyihin muihin autoimmuunisairauksiin, kuten kroonisiin maksatulehduksiin, akuuttiin keuhkovaurioon ja haimatulehduksiin. Syynä on se, että reuman hoitoon on jo tullut viime vuosina hyviä lääkkeitä – hoitoja kannattaa kehittää sellaisiin sairauksiin, joihin niitä ei vielä ole.

Jalkanen itse ei ole varsinaisesti osallistunut kaupalliseen lääkekehitykseen, vaikka onkin ollut miehensä kanssa perustamassa lääkeyhtiö Biotietä sekä myöhemmin Faron Pharmaceuticalsia.

– Amerikassa tutkijakollegamme olivat perustaneet useitakin yrityksiä. Mieheni Markku sanoi, että onhan se kumma, jos emme mekin voi tehdä niin. Itse sanoin heti alkuvaiheessa, että minä en ainakaan lähde noihin yrityskuvioihin mukaan.

Toisaalta Jalkanen myöntää, että ajatus oman tutkimustyön pohjalta syntyneestä lääkkeestä tuntuu huikealta. Siinä toteutuu lääkärin suurin haave, potilaiden parantaminen.

– Se olisi paras palkinto mitä voi ikinä saada. Toisaalta pidän jalat maassa. Vaikka tähänastiset potilaskokeet ovat olleet lupaavia, biologia on aina yllättävää ja ihmeellistä. Se pitää tutkijan nöyränä.

Nuorten tutkijoiden apurahat tärkeitä

Jalkanen on hieman huolisssaan nykyisestä kehityksestä. Yhä harvempi lääkäri hakeutuu tutkijaksi.

– Tämä on vaarallinen kehitys, sillä kohta saattavat loppua myös lääkäritaustaiset opettajat. Toisaalta jos tutkimusta tehdään ilman lääkärin pohjakoulutusta, se jää helposti kauas käytännön tarpeista.

Jalkanen pitää Lääketieteen Säätiön jakamia apurahoja nuorille lääkäritutkijoille tärkeinä. Ne ovat hyviä kannustimia tutkijanuralle.

– Vaikka alkuvaiheen apurahoissa summat eivät ole suuria, ne ovat valtavan kannustavia nuorille. Opiskelijat tulevat aina lippua heitellen, kun ovat sellaisen saaneet.

Jalkanen toivoo, että myös klinikat ymmärtäisivät, miten tärkeää on säilyttää lääketieteellinen tutkimus elinvoimaisena Suomessa.

– Usein näkee, että vaikka lääkäri on saanut 50 prosentin työskentelyapurahan, klinikat pyrkivät ottamaan hänestä kaiken irti. Pitäisi antaa lääkäreille rauha tehdä tutkimusta.

Sirpa Jalkanen

  • Akateemikko, akatemiaprofessori
  • LL 1979, LkT 1983, kliinisen mikrobiologian erikoislääkäri 1990, Turun yliopisto
  • On ollut mukana Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin toiminnassa, muun muassa päättämässä apurahoista.
  • Perhe: aviomies Faronin toimitusjohtaja Markku Jalkanen, kolme aikuista lasta, 9 lastenlasta
  • Harrastukset: kaikenlainen liikunta uinnista ja hiihdosta metsätöihin ja puutarhanhoitoon

Akateemikon teesit nuorille tutkijoille

  • Tutkimus on hienoa ja innostavaa. Aina oppii paljon uutta, vielä tämänkin ikäisenä.
  • Älä luovuta. Helpolla ei saa antaa periksi.
  • Biolääketieteellinen tutkimus tarvitsee jatkossakin lääkäreitä. Vain siten hoidot voivat kehittyä.
  • Vaikka alkuvaiheessa tutkijan palkkaus voi lääkärin ansioihin nähden tuntua huonolta, ei myöhemmin uralla enää vastaavaa eroa ole.
  • Tutkimustyössä on paljon puurtamista, mutta vire on positiivinen. Etsimiseen ja uuden löytämiseen liittyy aina tietty jännitys. Täytyy olla utelias nenä, joka koko ajan haistelee, onko siellä jotain.
  • Kannattaa keskittyä siihen, mikä on Suomen vahvuus. Meillä piirit ovat pienet ja täällä on helppo päästä yhteistyöhön kliinistä työtä tekevien lääkäreiden kanssa. Täällä tutkijat eivät puukota toisiaan selkään. Lisäksi suomalaiset luovuttavat mielellään näytteitä tutkimuksiin ja tietokannat ovat hyvät.